Timo Helle: Tieto, valistus ja nykymaailman meno

Ympäristössään huomaa jatkuvasti muutoksia, joiden syyt ovat epäselviä. Tällaisia ilmiöitä eräällä tuttavallani on tapana selittää “nykymaailman menolla”. Se on jotain vähä vähältä tapahtuvaa, mutta joka suunnasta tulevaa ja vääjäämättömästi etenevää luonnontilan rapistumista.

Yksi hänen esimerkeistään koski Etelä-Suomen kituvaa metsokantaa. Erään poikueen osin kuvitteellinen, mutta silti uskottavan kuuloinen kohtalo oli tällainen: Viidestä kuoriutuneesta poikasesta yhden nappasi kesämökkiläisen kissa, toisen kanahaukka, kolmas hukkui kunnostettuun suo-ojaan, neljäs jäi auton alle ja viides eli viimeinen lensi seuraavana talvena puhelinlankoihin. Kanahaukka oli kuolinsyistä ainoa “oikea”, muut ”vääriä”.

Esimerkki on ehkä inhorealistinen, sillä toisaalta on selvää, että nykymaailman menosta luonnolle koituvia haittoja voidaan torjua ja korjata vain tutkimuksella, valistuksella ja oikeilla toimilla. Tähän toimintaan Suomen Luonnonsuojelun Säätiö on jakanut viidenkymmenen toimintavuotensa aikana satoja apurahoja harrastelijoille, nuorille tutkijoille ja taiteilijoille sekä luonto- ja ympäristövalistusta tekeville.

” Pieni säätiö pystyy myöntämään vain pieniä apurahoja, mutta ilman niitä moni tärkeä työ olisi jäänyt tekemättä tai saattamatta loppuun.

Viime vuonna Rafael Kuusakosken muistorahaston kymmenvuotisjuhla-apurahan saivat MMM Tatu Hokkanen, opettaja Urpo Koponen ja lintuharrastaja Ari Vuorio, jotka ovat tutkineet itäisen Suomenlahden saaristolinnuston muutoksia 25 vuoden ajan. Tuloksista on syntynyt 174-sivuinen julkaisu (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 195). Kun olin yhteydessä Hokkaseen, hän kertoi seurannan jatkuneen myös “väliraportin” jälkeen eikä lopettamisesta ole edes keskusteltu.

Itäisen Suomenlahden saaristolinnusto voi hyvin, moni entinen harvinaisuus on runsastunut, ja uusiakin lajeja on asettunut alueelle. Ruokki, selkälokki ja karikukko eivät sen sijaan ole sopeutuneet nykymaailman menoon. Ruokkikannan neljään romahdukseen ovat todennäköisimmin syynä keväiset leväkukinnat, mutta pahaa jälkeä tekevät myös minkit. Minkkien pyynti on on jo aloitettu, mutta Suomenlahteen pääsevien ravinteiden vähentäminen on paljon vaativampi urakka. Selkälokki ja karikukko ovat taantuneet monilla muillakin alueilla syistä, joista ei olla täysin selvillä.

Tutkimus on kaiken kaikkiaan erinomainen ja kannustava esimerkki siitä, kuinka pitkälle asialleen vihkiytyneiden harrastajien työ voi kantaa. Sen ei pidä kuitenkaan aiheuttaa rimakauhua. Säätiön apurahat ovat taas haettavina, haku päättyy 28.3. Perusteltuja ja rohkeita hakemuksia odotetaan entiseen tapaan paitsi tutkimuksen, myös luonto- ja ympäristövalistuksen sekä taiteen alueilta.